Helsingin Sanomien mielipidepalstalla on käyty tällä viikolla aktiivista keskustelua koulutettujen ihmisten työllistymismahdollisuuksista. Nimimerkki ”Työhaluinen, koulutettu pitkäaikaistyötön” kertoi, miten hän oli kohdannut tilanteita, jossa työhön oli valittu epäpätevä henkilö (15.3.2017). Saku Mättö puolestaan kommentoi edellistä kirjoitusta seuraavana päivänä ja totesi havainneensa saman ilmiön omassa työelämässään. Edeltävät kertomukset vahvistavat sitä kuvaa, että Suomessa on siirrytty 90-luvun laman jälkeen selkeästi määräaikaisten työsuhteiden aikakaudelle – toistaiseksi jatkuva virka niin julkisella kuin yksityisellä sektorilla ei ole enää itsestäänselvyys.
Olen päätynyt samaan johtopäätökseen oltuani perusopetuksen lehtorin viransijaisena muutama vuosi sitten. Kotikunnassani täytettiin perusopetuksen opettajan virka ja tähän oltiin valitsemassa muodollisesti epäpätevää henkilöä, joka tosin oli hoitanut virkaa jo ennen valitsemisprosessia. Mielestäni tällainen toiminta kaupungin päässä oli valitettavaa, koska hakuprosessissa sivutettiin monia pätevämpiä hakijoita, jos kriteerinä valinnalle on yliopistotutkinto. Toki kyseisellä epäpätevällä henkilöllä oli jo kokemusta opettajantyöstä hoidettuaan viransijaisuutta, mutta on mielestäni ihmeellistä, miten kaupunki esti valintaprosessin seurauksena pätevämmän hakijan valinnan virkaan.
Jokaisen korkeakouluopiskelijan tulisi sisäistää myös se, että omalla tutkinnolla ei ehkä saa oman alansa töitä valmistumisen jälkeen. Tietysti on olemassa sellaisia tutkintoja, joiden kuvauksessa erikseen mainitaan, mikä on työllistymisen todennäköisyys – upseerin tutkinto tai lääkärin ammatti voidaan laskea tähän hyvin varman työllistymisen joukkoon. Sitten on tietysti toinen ääripää, jossa tutkinnosta ei varsinaisesti valmistu tiettyyn ammattiin, mutta tutkinnon tuoma yleissivistys ja opetus luovat pohjan sekä suuntaviivat hakeutua tietyille toimialoille töihin.
On myös itsestä kiinni, pystyykö yksilö hyödyntää omaa koulutusta työelämässä. Oma pääaineeni opetus kuuluu valmiuksia ja yleissivistystä parantavaan kategoriaan. Minun täytyy siis itse hahmottaa jo opiskeluaikana, mitä haluaisin tehdä työkseni ja pyrkiä rakentamaan tutkintoni aineopinnot sellaisiksi, että voin hyödyntää niiden akateemista pohjaa myös työelämässä. Teoria tosin tarvitsee myös lihaa luiden ympärille ja on erityisen tärkeää painottaa kaikissa Suomen yliopistoissa työharjoittelun merkitystä, koska vasta teoria ja harjoittelu yhdessä antavat vastavalmistuneelle kyvyn hakea töitä.
Koulutuksesta ei ole Suomen työmarkkinoilla haittaa. Oleellisista on tehdä työnhaussa selväksi, miten oma koulutus tukee työtä. Lisäksi työmarkkinoiden moraalin tulisi muuttua sellaiseksi, että epäpätevän valinta työhön olisi moraalisesti väärin, jos työhakemuksessa edellytetään korkeakoulututkintoa. Yliopistoissa on myös tarkasteltava tilastollisesti, onko joissain tutkinnoissa ylikoulutusta työmarkkinoiden tarve huomioiden. Tällaisessa tapauksessa näen ratkaisuksi aloituspaikkojen vähentämisen tarvetta vastaavaan määrään.
Manolis Huuki, valtiotieteiden ylioppilas
Turku
