Ulkopoliittinen instituutti julkaisi vastikään nykyistä todellisuutta vastaavan raporttinsa Suomen lähiympäristön suurimmista ulko- ja turvallisuuspoliittista haasteista ja uhkakuvista. Upin raportin sisältö on tyrmätty monen pitkäaikaisen poliitikon ulostuloissa.
Esimerkiksi Sirkka-Liisa Anttila osoittaa kannanotollaan sen, miten keskustan sisällä K-linja elää ja voi hyvin. Puheet siitä, ettei Upin ulostulo ainakaan edistä Suomen kahdenvälisiä suhteita, kuulostavat siltä kuin Neuvostoliitto olisi edelleen olemassa. Samanlainen käsitys syntyy myös luettaessa Sdp:n viimeaikaisia ulostuloja ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.
2010-luvun silmin ulkopolitiikkaa opiskelevana ja tarkastelevana nuorena miehenä minun on vaikea sulattaa sitä käsitystä, että Suomi elää edelleen niin kuin staattisella 1960-luvulla, jolloin kaikki oli hyvin ja Neuvostoliitto vieressämme sijainnut suurvalta. Valitettavasti näin ei enää ole. Menneisyyteen haikailu muistuttaa vahvasti siitä, miten ulkopoliittinen konservatismi on edelleen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun tärkein jarrupoljin: se estää kaiken älyllisen keskustelun siitä, mihin suuntaan Suomen pitäisi ulkopolitiikassaan pyrkiä.
Todetaan siis presidentti Juho Kusti Paasikiven sanoin tosiasiat: niin Paasikivi kuin presidentti Urho Kekkonenkin ovat poistuneet ajasta iäisyyteen. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ympäristö muuttui merkitsevästi Neuvostoliiton hajottua.
Elämme henkisesti edelleen kylmän sodan aikaisessa maailmassa, jossa perusajatuksena oli se, että Suomen tulee pysyä puolueettomana valtiona suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Tosiasiassa näin ei enää ole.
Suomi on sitonut itsensä sotilasliitto Natoa lukuun ottamatta kaikkiin läntisiin arvojärjestöihin. Näihin järjestöihin maa on halunnut kuulua koko satavuotisen itsenäisyytensä ajan, mutta Johannes Virolaisen sanoja soveltamalla se ei ”yleisten syiden” takia uskaltanut tai voinut näin tehdä. Olemme nyt siinä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ytimessä, minne kansakuntamme alitajunta on aina kaivannut, ja hyvä niin.
Tieteellisen tutkimuksen perusrakenteita ovat sananvapaus ja erilaisten, uusien näkökulmien etsiminen ja esittäminen. Upin raportti ei ole poliittinen pamfletti, vaan se heijastaa realismiin nojaavaa tulkintaa siitä, miten Suomen nykyistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on tutkittava ja arvioitava.
Suomessa on tietääkseni sananvapaus ja oikeus esittää erilaisia näkemyksiä siitä, miten tämän maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa pitäisi hoitaa. Tätä Ulkopoliittinen instituutti tekee, ja moniäänisyyteen on pyrittävä. Keskustelu maamme kahdenvälisistä suhteista ei ole enää internetin aikakaudella poliitikkojen päätettävissä, vaan myös kansalaiset haluavat osallistua tähän keskusteluun.
Lisäksi Kekkosesta ja Paasikivestä on liikuttava eteenpäin kohti uusia näkökulmia. Ulkopolitiikka kun on myös ajan saatossa muotoaan muuttava subjekti – ainoastaan muutos on pysyvää.
Manolis Huuki
valtiotieteiden ylioppilas
Turku
Esimerkiksi Sirkka-Liisa Anttila osoittaa kannanotollaan sen, miten keskustan sisällä K-linja elää ja voi hyvin. Puheet siitä, ettei Upin ulostulo ainakaan edistä Suomen kahdenvälisiä suhteita, kuulostavat siltä kuin Neuvostoliitto olisi edelleen olemassa. Samanlainen käsitys syntyy myös luettaessa Sdp:n viimeaikaisia ulostuloja ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla.
2010-luvun silmin ulkopolitiikkaa opiskelevana ja tarkastelevana nuorena miehenä minun on vaikea sulattaa sitä käsitystä, että Suomi elää edelleen niin kuin staattisella 1960-luvulla, jolloin kaikki oli hyvin ja Neuvostoliitto vieressämme sijainnut suurvalta. Valitettavasti näin ei enää ole. Menneisyyteen haikailu muistuttaa vahvasti siitä, miten ulkopoliittinen konservatismi on edelleen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun tärkein jarrupoljin: se estää kaiken älyllisen keskustelun siitä, mihin suuntaan Suomen pitäisi ulkopolitiikassaan pyrkiä.
Todetaan siis presidentti Juho Kusti Paasikiven sanoin tosiasiat: niin Paasikivi kuin presidentti Urho Kekkonenkin ovat poistuneet ajasta iäisyyteen. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ympäristö muuttui merkitsevästi Neuvostoliiton hajottua.
Elämme henkisesti edelleen kylmän sodan aikaisessa maailmassa, jossa perusajatuksena oli se, että Suomen tulee pysyä puolueettomana valtiona suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Tosiasiassa näin ei enää ole.
Suomi on sitonut itsensä sotilasliitto Natoa lukuun ottamatta kaikkiin läntisiin arvojärjestöihin. Näihin järjestöihin maa on halunnut kuulua koko satavuotisen itsenäisyytensä ajan, mutta Johannes Virolaisen sanoja soveltamalla se ei ”yleisten syiden” takia uskaltanut tai voinut näin tehdä. Olemme nyt siinä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ytimessä, minne kansakuntamme alitajunta on aina kaivannut, ja hyvä niin.
Tieteellisen tutkimuksen perusrakenteita ovat sananvapaus ja erilaisten, uusien näkökulmien etsiminen ja esittäminen. Upin raportti ei ole poliittinen pamfletti, vaan se heijastaa realismiin nojaavaa tulkintaa siitä, miten Suomen nykyistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on tutkittava ja arvioitava.
Suomessa on tietääkseni sananvapaus ja oikeus esittää erilaisia näkemyksiä siitä, miten tämän maan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa pitäisi hoitaa. Tätä Ulkopoliittinen instituutti tekee, ja moniäänisyyteen on pyrittävä. Keskustelu maamme kahdenvälisistä suhteista ei ole enää internetin aikakaudella poliitikkojen päätettävissä, vaan myös kansalaiset haluavat osallistua tähän keskusteluun.
Lisäksi Kekkosesta ja Paasikivestä on liikuttava eteenpäin kohti uusia näkökulmia. Ulkopolitiikka kun on myös ajan saatossa muotoaan muuttava subjekti – ainoastaan muutos on pysyvää.
Manolis Huuki
valtiotieteiden ylioppilas
Turku
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 15.9.2016
http://www.hs.fi/mielipide/a1473823316068