Meidän on varauduttava euroopassa pahimpaan

Kirjoitin joitain päiviä sitten pohdiskelevan esseetekstin Ukraina sodan nykytilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä

Muutama päivä sitten uutisoitiin uudesta kansainvälisestä ohjausryhmästä, joka ”kaitsee Ukrainaa Nato-kelpoiseksi”. Ohjausryhmän jäseninä ovat muun muassa Naton edellinen pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen, entisiä pääministerejä kuten Britannian Boris Johnson, Ruotsin Carl Bildt, Sanna Marin ja Yhdysvaltain etinen ulkoministeri Hillary Clinton. Ukrainaa jo vuodesta 2014 alkaen tukeneena pidän tällaisia työryhmiä Ukrainan sodan ollessa vielä käynnissä täydellisenä haihatteluna. Meille suomalaisille uutinen myös kehystettiin vähemmän yllättäen – Sanna Marinin mukanaololla, kuin se olisi jotenkin käänteentekevä asia.

Tällaisen työryhmän perustaminen sodan vielä raivotessa on irvokasta ja naivia. Tässä yhteydessä onkin karmaisevinta todeta, että Venäjän tälle vuodelle suunnittelema uusi suurhyökkäys voi muuttaa sodan kulkua. Mikäli Venäjän suurhyökkäys onnistuu, niin sen seuraukset koko Euroopan turvallisuudelle ovat merkittävät.

Mikäli Ukraina ei onnistu tänä vuonna lisäämään reserviensä määrää ja Venäjä aloittaa mainitun uuden suurhyökkäyksen jollain Ukrainan rintaman painopistesuunnalla saavuttaakseen operatiivisella hyökkäyksellään strategisen aloitteen, niin silloin ei pelkästään Ukraina, vaan koko Eurooppa on kirjaimellisesti kusessa. Venäjän valtio ja koko yhteiskunta on tällä hetkellä sotatalouden ja -ajattelun tilassa – sillä on kyky tuottaa enemmän materiaalia kuin Ukrainalla, joka taas saa tarvittavan kalustoapunsa maan ulkopuolelta, Euroopasta.

Vaikka Ukrainalla säilyisi kyky korvata kalustotappiot, niin itse taistelukentän muuttuminen paikoilleen jämähtäneestä asemasodasta takaisin liikesodankäynniksi jollain rintaman painopistesuunnalla voi pahimmassa tapauksessa romahduttaa kyseessä olevan rintamasuunnan. Tämä on perusteltu huoli, koska Ukrainalla on julkisten lähteiden mukaan koko käytössä oleva kenttäarmeija kiinni taistelukentällä. Uusien reservien kouluttaminen rintamalle vie aivan liian pitkään, joten Ukraina ei ehdi kouluttaa uusia joukkoja rintamalle ennen kevättä ja kesää, jolloin Venäjän hyökkäysoperaatiot ja yleinen sodankäynti aktivoitunee lisää.

Ukraina ei ole vielä julkistanut uutta liikekannallepanoa, jolla pyrittäisiin paikkaamaan tappioiden kuluttamia maavoimia. Tässä asiassa ollaan jo myöhässä ja siitä voi muodostua suuri ongelma kevään ja kesän lähestyessä – Venäjä on valmiimpi taistelemaan, koska se on kouluttanut lisää reservejä syksyn ja talven 2023–2024 aikana.

Uudet reservit vaativat oikeasti todella pitkän koulutuksen, jotta ne olisivat oikeasti hyödyllisiä sotatoimialueella. Tästä koulutusajan pituudesta ja merkityksestä käy hyvänä esimerkkinä Suomen Puolustusvoimat, jossa ensimmäiset kaksi kuukautta asevelvollinen oppii itsensä huoltamisen taidot ja kyvyn yksilölliseen suoritukseen sotakentällä. Vasta kuuden kuukauden palvelusta suorittavalla kaksi keskimmäistä kuukautta laajentavat osaamista muihin jalkaväenaseisiin ja taistelukentän taktiikkaan partio ja ryhmätasolla. Näitä taktiikoita ja partio- ja ryhmätaitoja sitten hitsataan yhteen viimeisen kahden kuukauden aikana joukkokoulutuskaudella (J-kausi) ja vasta tämän jälkeen voidaan tehdä arvio, onko viimeiset kaksi kuukautta yhdessä harjoitellut joukko riittävän hyvä suorittamaan taistelukentällä monimutkaisia taktisia operaatioita joukkue-komppania-pataljoonatasolla.

Luin vastikään Foreign Affairs -lehdestä, miten vuoden 2023 kesäkauden vastahyökkäystä varten Ukraina (pika)koulutti viidessä viikossa nollatasosta ”taistelutasolle” sotilaita, joista muodostettiin juuri niitä operatiivisia prikaateja, joilla vastahyökkäys oli tarkoitus tehdä. En enää ihmettele, miksi heti vastahyökkäyksen ensimmäisinä päivinä Ukrainan tappiot olivat suuret, koska taistelevien joukkojen kokemus ja taito yhteistoiminnasta muiden jalkaväkiyksiköiden tai aselajien kanssa oli kesän tapahtumien perusteella alkeellista. Viidessä viikossa ei todellakaan kouluteta, saati muodosteta operatiivisia iskujoukkoja, jos näiden muodostettavien joukkojen sotilaiden aikaisempi pohjakoulutus on nolla.

Ylempänä jäi sanomatta myös se, että kuuden kuukauden koulutuksen saaneiden sotilaiden lisäksi tarvitaan hyviä sotilasjohtajia – aliupseereita johtamaan partioita- ja ryhmiä ja upseereita johtamaan joukkueita ja komppanioita. Johtaminen on elintärkeä osa tai oikeastaan taito, jota ilman mikään armeija kokonaisuudessaan, sotilaallinen joukko-osasto tai taistelukentän ryhmä ei tule saavuttamaan taisteluita varten asetettuja tavoitteita. Sodan kaaoksessa on oltava säännöllisyyttä, jonka avulla tavoitteisiin päästään. Tämä tarkoittaa hyvää johtamistaitoa asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Johtajaksi on siten seulottava sopivimmat ihmiset. Sotilasjohtajaksi kouluttaminen myös vie tuplasti enemmän aikaa verrattuna rivisotilaaseen. Suomessa tämä tarkoittaa vähintään kahtatoista kuukautta. Historiaan vertautuen, niin Yhdysvallat koulutti Normandian maihinnousun tarkoitettua pääjoukkoa (joka ei ollut suurimmaksi osaksi kokenut tulikastetta millään 2. MS rintamalla), eli satoja tuhansia sotilaita lähes kaksi vuotta ennen operaation alkua aina kesälle 1944 asti.

Normandian maihinnousu ei ollut sotilaallisena suunnitteluna päivän, kuukauden tai edes vuoden suunnitelman tulosta, vaan suunnittelun lisäksi tarvittiin vuosia sotilaiden kouluttamista ja varustamista ennen kuin joukko oli valmis laaditun suunnitelman toteuttamista varten. Tästä päästään sopivasti siihen toteamukseen, että viiden viikon koulutuksella ei saa valmiita, taktisen tai operaatiotason taistelusuorituksiin kykeneviä joukkoja. Ukrainassa kaluston laatu ei ollut ongelma (se on laadultaan loistavaa), eikä ukrainalaisten taistelutahto, vaan puutteellinen ja aivan liian lyhyt koulutus.

Mikä on Ukrainan tilanne talvella 2024

Pohdintani alkuun palatakseni, niin Ukrainassa on tällä hetkellä käynnissä ns. stalemate -tilanne (pattitilanne). Putin tuskin yrittänee toistamiseen hyökätä talvella (sotimiselle aina huonoin vuodenaika), vaan säästää suurhyökkäyksen alkukesälle 2024. Tästä ajatuksesta taas päästään strategisen tilanteen muuttumiseen, jolloin on vaarana, että Ukraina menettää aloitteen suurhyökkäyksen alkaessa ja pattitilanteen päättyessä.

Ukrainan tuki Yhdysvalloista on tällä hetkellä sisäpoliittisista syistä katkolla ja Euroopan tuki (sen määrä) takkuaa. Mikäli aseavun toimitukset jatkavat takkuamistaan Venäjän suurhyökkäyksen alettua, niin on riski, että Ukrainan rintama repeää jossain suunnalla ja Venäjä uskollisena Neuvostoliiton aikaiselle syvän taistelun opille, jatkaa hyökkäystään mahdollisesta rintaman murtumakohdasta niin pitkälle Ukrainan selustaan kuin se vain siinä tilanteessa on mahdollista.

Tällöin on merkittävä riski, että Ukraina häviää koko sodan. Ei niinkään ”minor tai major defeat” -tasolla, vaan ”total defeat” -tasolla, jolloin valta vaihtuu Kiovassa. Tällöin koko Eurooppa on ikävässä tilanteessa – Putin saa haluamansa ja tämä kirjoitukseni alussa mainitsemani uutisen sisältö, eli sodan pattitilannevaiheessa alkanut poliittinen haihattelu Ukrainan Nato/EU-jäsenyydestä koskevan ohjausryhmän perustamisesta menee historiaan kiusallisena ja naiivina puheena hetkenä, jolloin sodan lopputulos oletettiin jo tiedettäväksi.

Tässä kohtaa pätee hyvä historiaan pohjautuva muistisääntö: mikään ei ole varmaa ennen kuin se on virallisesti mustaa valkoisella sovittu. Tämä taas tarkoittaa, että: 1) on solmittu aselepo(sopimus) 2) on siirrytty rauhansopimuksen allekirjoittamiseen. Tilanne vertautuu Suomeen, joka pystyi huokaista helpotuksesta syksyllä 1944, jolloin ns. ”total defeat” -uhka oli torjuttu Tali-Ihantalassa (meistä riippumattomista, keski-Euroopan tilanteeseen liittyneistä syistä) ja Suomen valtio saattoi palata takaisin rauhan ajan tilanteeseen Lapin sotaa lukuun ottamatta.

Ukraina ei ole lähelläkään loppukesän tai syksyn 1944 tilannetta. Ei lähelläkään. Putin on sanonut ottavansa koko Ukrainan – joko pala palalta tai kokonaan. Länsimaalaisten poliitikkojen pahin haihattelu olisikin se, että Ukraina tekee rauhan (joka on Putinin silmissä välirauha) ja uudet rajat sovitaan rauhansopimuksessa. Rauha Euroopassa olisi saavutettu ja tätä varmaan juhlistettaisiin Länsi-Euroopassa pysyvänä ja pitävänä sopimuksena. Tämä oletus on kuitenkin väärä. Putinille (väli)rauha tarkoittaa asevoimien uudelleenorganisointia, koska miksipä ei – maassa on tällä hetkellä käynnissä oleva sotatalous, jonka käynnistäminen vei vuoden (2022–2023) – siispä (väli)rauhan aikana tehtaat suoltaisivat lisää kalustoa kuten ohjusaseistusta ja panssarivaunuja. Lisäksi uudella liikekannallepanokäskyllä tuotaisiin vastentahtoisia kirkiisejä sekä burjaatteja kutsuntatoimistojen kautta koulutuksen saaneina Ukrainan rintamalle. Venäjän väkiluku oli viimeksi tarkistaessani yli 150 miljoonaa ja vastaavasti Ukrainassa noin 33 miljoonaa asukasta. Siispä Venäjän tapauksessa Tuntemattoman Lahtista mukaillen: ”siellä on koulutettu kaikki, vanhat ämmätkin”.

Mitä Ukrainassa taas tapahtuisi tässä välirauhan tapaisessa kuviossa? Zelenskyn olisi kutsuttava lisää nuorempia ikäluokkia sotapalvelukseen, mikä taas johtaisi kyselyissä sodan ja rauhan kannatuksen muuttumiseen. Osalle kansasta huono rauhakin voisi olla parempi vaihtoehto kuin pitkittyvä kurjuus ja sotatilan jatkuminen. Yksi seuraus olisikin siten se, että Ukrainan sodanjohtajien välinen kitka lisääntyy ja syntyy uusia fraktioita hallinnon sisälle – näinhän kävi Suomelle jatkosodassa, vuoden 1943 alussa saksalaisten kokeman Stalingradin tappion jälkeen. Silloinen Suomen sodanjohdon sisäinen rauhanoppositio pyrki jo 1943 irrottamaan Suomen sodasta, koska se näki Saksan ennen pitkää häviävän tuon sodan.

Ukrainalla on vain huonoja vaihtoehtoja tämänhetkisestä katsantokulmasta tarkasteltuna. Monta jos, jos ja jos -kysymystä on osattava esittää. Mikäli lännen sotilaallinen apu ei kiihdy tänä keväällä, niin saatamme nähdä, ja kovan arvostelunkin uhalla sen nyt sanon: Ukrainan tappion. Jos näistä uhista ja jossittelumuotoisista vaihtoehdoista pahin – Ukrainan täysi tappio (total defeat) tapahtuu, niin silloin loppuu kirjoitukseni alussa viittaaman ohjausryhmän haihattelupuhe ja länsimaiden poliitikot joutuvat miettimään ennakoivasti jo muutaman vuoden päähän, miten rajoja itäisessä Euroopassa puolustetaan mahdolliselta Venäjän seuraavalta toimenpiteeltä.

Venäjän sotamenestyksen riskit Euroopalle

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak ei ole vuodenvaihteessa kaukana totuudesta heräteltyään suomalaisia varautumaan jo lähivuosina Venäjän mahdollisiin toimiin. Jos Putin päättää kokeilla Naton viidennen artiklan pitävyyttä, niin silloin on toivottava, että reunavaltioiden (Suomi, Baltia, Puola) puolustus on kunnossa. Jos taas ei ole (riittävät ammusvarastot, joukkoja koulutettuna, Natolla itäisen Euroopan puolustussuunnitelmaa), niin näemme tilanteen, jossa pahin voi käydä toteen, eli eripuraa Naton sisällä miten esimerkiksi Venäjän Baltian suuntautuvan hyökkäyksen ja mahdolliseen puolustusrintaman romahtamiseen vastataan.

Toisessa maailmansodassa lukittiin vain yksi vaihtoehto, miten sota Saksaa vastaan päätettäisiin. Päätös tehtiin Teheranissa 1943, jolloin sovittiin, ettei kukaan Saksaa vastaan taistellut valtio tee maan kanssa erillisrauhaa, vaan ainoa hyväksytty lopputulos on ehdoton antautuminen liittoutuneille. Sama koski myös Japanin keisarikuntaa. Tuo Churchillin, Stalinin ja Rooseveltin sopimus varmisti sen, ettei esimerkiksi Neuvostoliitto (tai muutkaan liittolaiset) olisi lipsuneet yhteisesti sovitusta, vaan peli Euroopassa ja Aasiassa pelattiin loppuun asti samalla kokoonpanolla.

Nyt on tärkeää seurata, miten poliittiset päättäjät, niin Atlantin takana kuin Euroopassa linjaavat pahimpien skenaarioiden toimintaperiaatteet esimerkiksi, mitä tehdään, jos Baltiaan hyökätään kokeilumielessä. Pitääkö viides artikla? Mitä Nato tekee, jos jonkin Baltian maan pinta-alasta merkittävä osa on Venäjän hallussa? Aikooko tällaisessa tilanteessa jokin yksittäinen Naton jäsenmaa pelata ulkopoliittista peliä ja estää eskalaatio Naton ja Venäjän välillä passiivisella vastauksella hyökkäykseen? Onko jokin maa valmis vesittämään viidennen artiklan mukaiset vastatoimenpiteet, eli puolustuksellisten sotatoimien aloittamisen?

Näitä on tärkeää pohtia, koska ilman Teheranin 1943 kaltaista linjauksia suoltavaa kokousta toisen maailmansodan strategiset päämäärät olisivat olleet määrittelemättä. Ilman tuollaista linjausta joillain mailla olisi saattanut tulla kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan ajatusten merkeissä tyylipuhdas valtionetuajattelu esille omassa toiminnassaan. Siispä, ”muista viis, me jäämme pois tästä kriisistä”.

Tämä äsken kuvaamani tapahtumapolku on erittäin epätodennäköinen ennusteena, mutta sen ääneen sanominen ei ole haihattelua. Historialliseen aineistoon perustuen tällaisten ennusteiden ja tapahtumapolkujen arviointi on tärkeää. Jokainen poliitikko tai tutkija on velvollinen tällaisten pohdintojen esittämiseen voidakseen laatia riittävän monta varasuunnitelmaa poliittisen päätöksenteon tueksi, jos asiat eivät mene kuten niiden on oletettu menevän.

Mitä Suomi tekee ja mitä sen pitäisi tehdä?

Lopuksi on hyvä pohtia, mitä Suomi voi tässä vaiheessa tehdä? Suomi voi lisätä reservin koulutuspäiviä – nyt eikä vuosien päästä. Lisätä ammustuotantoa, eli täydentää strategisia varastoja merkittävästi yli paperilla lasketun sodanajan tarpeen. Varmistaa huoltovarmuus, eli strategisten tarvikkeiden saatavuus ja viimeisenä, niin valmistella Suomen kansa ei nyt sodanajan kriisitunnelmiin, mutta ainakin tehdä kansa tietoiseksi, mitä lähitulevaisuudessa saattaa tapahtua. Viimeksi syksyllä 1939 kansa ja poliitikot uskoivat naiivisti, ettei Suomen ja Neuvostoliiton välille syty sotaa, mikä oli virhearvio poliitikoilta. Sodan syttyminen 30.11.1939 oli siten suunnaton järkytys.

Valtionjohto ei tietenkään kerro julkisesti turvallisuuteen liittyvistä suunnitelmista, mutta julkisista lähteistä saattaa päätellä paljon jo tässä vaiheessa: puolustusministeri on todennut, että Suomen teollisuuden ammustuotantoa lisätään. Jokaisessa yhteydessä muistutetaan, että kyse on tuesta Ukrainalle, mutta tässä toteamuksessa jätetään kertomatta toinen olennaisempi arkijärjellinen selitys, eli ammustuotantoa suunnattaan myös kotimaiseen valmiusvarastointiin. Kertausharjoituksiin kutsuttavien reserviläisten määrää on lisätty, joten tältä osin reservin taitojen ylläpito on kunnossa. Lisäksi vuosia sitten tehdyt muutokset lainsäädäntöön paransivat Suomen sotilaallista valmiutta, koska varusmiespalvelusta suorittavat valmiusyksiköt muodostavat sotaa edeltävässä, harmaaksi vaiheeksi kutsutussa tilanteessa ne suojajoukot, jotka ovat valmiita rajalla. Samaan aikaan sisämaassa on ehditty aloittaa liikekannallepanon valmistelut ja sodanajan kenttäarmeijan kokoaminen.

Suomalaisen yhteiskunnan resilienssi (sana, jota vihaan aivan saatanasti) tai entistä puolustusministeri Jussi Niinistöä siteeraten – ”turnauskestävyys” on meillä riittävällä tasolla. Suomalaiset tietävät kyllä, ettei naapuriin voi luottaa ja sieltä yritetään kaikin tavoin kyseenalaistaa kykymme sietää ikäviä tapahtumia yhteiskunnassamme kuten sähkökatkoja, tai palvelunestohyökkäyksiä. Meillä on kyky sietää näitä vaikuttamiskeinoja, koska viranomaistasolla näihin tilanteisiin on varauduttu ja niiden torjumista on harjoiteltu jo vuosia. Puolalaisten tapaan meidän historiallinen muistimme ei ole haalistunut, vaan muistamme kyllä tasan tarkkaan, mitä kaikkea ikävää naapuri on meille ja muille naapureilleen tehnyt vuosisatojen aikana.

Eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho sanoi osuvasti talven 2024 presidentinvaalikeskusteluissa, että poliitikot länsimaissa ja Suomessa monesti tarkastelevat Venäjää vain lyhyissä aikasykleissä. Halla-ahon mukaan tämä on väärä tapa ja poliitikkojen tulisi tarkastella Venäjässä sen koko 1200-vuotista historiaa ja vaikutuksia ympäröiviin valtioihin. Olen tästä samaa mieltä, koska Venäjällä yhteiskunnallinen edistys kulkee vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja Länsi-Eurooppa perässä.

Mihin meidän suomalaisten on varauduttava henkisesti?

Pitkän esseemuotoisen kirjoitukseni lopuksi tiivistän pohdintani muutamaan tärkeään ajatukseen. Suomi on tehnyt ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa oikeat ratkaisut. Lisäksi suomalaiset poliitikot suhtautuvat mitä suuremmissa määrin myönteisesti maanpuolustukseen, oli kyse rahoituksesta tai yleensäkin tuesta maanpuolustuksen asialle.

Euroopan politiikoilta on puolestaan toivottava turnauskestävyyttä tässä maailmanajassa, koska Ukrainan sotilaallisen tappion pahimmat, oletuslähtöiset jatkoseuraamukset kuvasin ylempänä. Olemmeko kansakuntana valmiita vuodattamaan vertamme, jotta Suomi olisi edelleen suvereeni valtio? Sama ajatus koskee myös naapurimaitamme, olemmeko valmiit vuodattamaan verta vastavuoroisesti muiden Nato-kumppaniemme turvallisuuden hyväksi? Ovatko eurooppalaiset tai me suomalaiset henkisesti valmiita kohtaamaan tilanteen, jossa sota voi olla Ukrainan mustan mullan maan taistelutantereiden sijaan Kymijoenlaaksossa tai Kuhmon suunnalla? Tai meren takana Narvassa? Toivon vastauksen olevan tähän myönteinen.

Sanoin aikoinaan vuosina 2018–2019 käymässäni keskustelussa vanhalle yläkouluaikaiselle englanninopettajalleni, miten minun sukupolveni kohdannee Euroopassa kahden tai useamman suvereenin valtion välisen sodan. Tämän ajatuksen perustin Putinin johdonmukaiseen toimintaan koko 2000-luvulla. Vaihdoin kuulumisia englanninopettajani kanssa Ukrainan sodan alkamisen jälkeen talvella 2022, jolloin hän totesi minun ”olleen oikeassa sanoissani – näkeväni sodan Euroopassa elinaikanani”.

Rauha tarvitsee puolustajansa

Toivon, ettei aikaisempi toteamukseni muutu todeksi. Olisi karmivinta tajuta jälleen kerran olevansa oikeassa omissa arvioissaan ja löytävänsä itsensä reservin upseerina johtamassa omaa joukkoa sodassa, jota ei missään nimessä ole toivonut. Maailma ei ole kuitenkaan reilu ja Putinin tapaisten despoottien maailmassa on vain laitettava komposiittikypärä päähän ja huokaisten todettava, että suoritan kaikki velvollisuuteni niin hyvin kuin vain voin ja niin pitkään, kun minussa on voimia jäljellä.
Vaikka sota on poliittisena työkaluna karmivin ja monesti viimesijaisin keino diplomatian jälkeen, niin on kunniallista hoitaa sota-aikana ne velvoitteet ja vastuut, jotka on sotilasvalassa aikoinaan 14 vuotta sitten vannonut nuorena alokkaana.

Minulle sodan kunnia ei tarkoita kunniaa toisen ihmiselämän riistämisestä, vaan kunniasta puolustaa omaa viiteryhmää, siis Suomen kansaa despoottien hyökkäyksiltä. Henkilökohtaisella tasolla jatkan maanpuolustuksen parissa tehtävää työtä kuten tähänkin asti. Sotilasvala velvoittaa minua ja siksi ylläpidän sotilaallisia taitojani nyt ja jatkossa. Muistetaan myös ylläpitää ampumataitoa, koska se on sotilaan tärkein taito.

Pidetään siis edelleen aseet hyvin rasvattuina, tykit oikeaan suuntaan suunnattuina, ruokavarastot täysinä ja maanpuolustushenki korkealla. Ollaan myös valppaita ja pidetään henkinen sietokyky korkealla voidaksemme kohdata meihin ja muihin eurooppalaisiin mahdollisesti kohdistuva uhka lähitulevaisuudessa. Joskus on mentävä epämukavuusalueelle meistä riippumattomista syistä.

Päätän kriittisen pohdintani tähän. Ukrainan tapahtumia miettien kuuntelen monesti Arma Reforger -tietokonepelistä Dominik Svobodan säveltämää ”Paluu Everoniin” -kappaletta.

Ei unohdeta Ukrainan asiaa, joka on myös meidän asiamme.

Kuva/Photo:

Anti-terrorist operation in eastern Ukraine (War Ukraine)” by Ministry of Defense of Ukraine is licensed under CC BY-SA 2.0.

Jätä kommentti

19 − 12 =